WRITINGS / KIRJOITUKSIA
NÄKEMISEN LOPPU
Mitä on näkeminen? Tunnemme vain yhdenlaista näkemistä. Kun aamulla avaamme silmämme, eteemme aukeaa näkymä. Silloin silmä vastaanottaa valoa. Me emme kiinnitä huomiota kuitenkaan tuohon valoon vaan näemme erilaisia muotoja ja värejä. Valo tulee selväksi vain silloin kun suljemme silmämme, silloin koemme että emme näe mitään muuta kuin pimeyttä. Se miten tulkitsemme valon on kytketty voimakkaasti meille opetettuun tapaan tulkita näkemäämme. Lapsena tavarat ovat erinäköisiä, isompia, arvoituksellisempia, pelottavia, värikkäitä., rakastettavia ja eläviä. Oli enemmän muotoja ilman nimiä ja tuntemuksia. Aikuisena olemme nimenneet kaikki asiat ja tavarat ja kategorioineet ne. Kaikki mitä näemme on nimetty ja etäisyydet mitattu ja mielestämme tuoli on tuoli eikä valon aikaansaama muoto. Koemme että tuoli ei ole elävä eikä sillä varsinkaan ole tietoisuutta. Meidän on vaikea käsittää tuolia enää valona tai ilmiönä kun sille on annettu nimi ja käyttötarkoitus. Kun silmät aukeavat aamulla, emme enää hämmästele eteemme aukeavaa näkymää emmekä haltioidu siitä. Olemme turtuneet näkymään koska se ei enää ole muuta kuin nimiä ja käyttötarkoituksia. Nimet ja käyttötarkoitukset ovat ensiarvoisen tärkeitä elämästä selviytymisen kannalta ja ne opitaan nopeasti. Näyttäisi siltä että tässä oppimisprosessissa ihmiselle käy niin että hän erehtyy luulemaan itseään tuoksi välineeksi. Hänelle tulee nimi ja käyttötarkoitus. Välinettä oppiessa huuhtoutuu lapsi pesuveden mukana. Ihminen unohtaa tyystin mitä hän oli ennen nimeään. Kun suljemme silmämme illalla, emme ihmettele mihin näkymä katosi tai mitä silloin tapahtuu kun nukahdamme.
Emme kyseenalaista näkymän avautumista tai sen häviämistä. Saatamme muistaa lapsuudestamme niitä hetkiä jolloin mietimme tällaista. Ehkä räpsyttelimme silmiämme ruokapöydässä auki ja kiinni ja tutkimme eri vaihtoehtoja. Vanhempamme vastasivat yleensä kysymyksiimme olemassaolostamme joko jonkin uskonnon tai uskomuksen pohjalta tai yrittivät selittää jotakin luonnontieteellisesti tai sivuuttivat kysymykset kokonaan.
Ajattelemme, että todellisuus on näkymä jossa asioilla ja muodoilla on nimet ja kun se häviää, silmien sulkeutuessa tai nukkuessa, todellisuus katoaa ja menemme väliaikaisesti johonkin mustaan tuntemattomaan. Tämä ahdistava ajatus näyttäisi ilmaantuvan viimeistään noin kymmenen vuoden iässä kun lapsi on kasvanut täyteen erillisyyteen ja alkaa uskomaan omaan kuolemiseensa, kun erhe siitä että olemme ihon sisällä oleva, kaikesta ympärillämme olevasta erillinen ja uskomus että minuuden tuntu asuu päämme sisällä, on tapahtunut.
Koemme että silmien sulkemisen jälkeen tapahtuu jotain. Meissä tapahtuu jotain ja olemme antaneet tälle tapahtumalle nimiä kuten uneen vaipuminen tai tiedottomuuteen vaipuminen tai syvä uni. Kutsumme syvää unta syväksi nukkumiseksi josta tiedämme vain sen mitä elimistössämme tapahtuu tuona aikana. Emme voi elää ilman tätä tapahtumaa kuten emme voi elää ilman hengittämistä. Unesta tiedämme että silloin näemme muotoja ja värejä ja tunnemme “olevamme”, syvästä unesta emme tiedä mitään. Ajatustoiminto hiljenee. Luulemme, ettemme ole tietoisia kun ajatustoiminto ei ole toiminnassa. Ajatustoiminto on se väline jota tarvitsemme selviytyäksemme elämästämme. Mutta se on vain väline. Luulemme, että tietoisuutemme olemassaolostamme häviää heti kun ajatustoiminto ja ruumiintoimintomme hiljenevät. Nukkuminen, ajatustoiminnotta oleminen tuntuu hyvältä ja on ehdottoman hyvää, puhdasta olemista. Kuitenkin kun heräämme luulemme, että emme ole olleet tietoisia, että olemme olleet vain hyvin vähän olemassa ja että aikaa on kulunut kahdeksan tuntia. Luulemme että olemme olleet jossain kuoleman rajamailla jossa häviämme olemattomuuteen, mustaan. Jossain missä ei ole mitään eikä ketään ja joka on täysin selittämätön. Iltaisin emme halua ajatella nukahtamista, parempi että se vain tapahtuu nopeasti ja kun olemme tarpeeksi väsyneitä emme edes kykene ajattelemaan mitä nukahtaessa tapahtuu. Jos ryhdymme ajattelemaan nukahtamista saamme nukahtamisvaikeuksia ja elämme jatkuvassa stressitilassa, koska ajatuksemme ei kykene ratkaisemaan tätä ongelmaa. Illalla antaudumme johonkin täysin tuntemattomaan ja luotamme siihen, että aamulla heräämme ja tunnettu todellisuutemme on odottamassa meitä. Järkemme ei käsitä mille antaudumme. Siltikään emme kysy itseltämme, vaadi itseltämme tämän enempää. Tyydymme elämään sen ristiriidan kanssa, että meillä ei ole minkäänlaista ymmärrystä siitä mitä meille tapahtuu yöllä. Tiedämme että kaikki ruumiintoimintomme toimivat minimaalisesti ja ymmärryksemme ajasta ja paikasta katoaa. Aistimme lakkaavat toimimasta. Emme näe emmekä kuule mitään tuntemastamme päivätodellisuudesta. Olemme kuin kuolleet.
Jos ihminen kerrankin aikuiselämänsä aikana kyseenalaistaa tai pohtii mitä hänessä tapahtuu kun silmät sulkeutuvat hänellä on tässä voimallinen avain tajunnan tiedostamiseen. Miksi välttelemme tätä kysymystä ja tyydymme vain toteamaan että kysymys on mahdoton. Yleinen suomalaisuuteenkin kuuluva ilmaus on että ihmisen tulee elää luonnonmukaisesti ilman asioiden turhaa spekuloimista. Nukkuu kun nukuttaa. Tutkiva ja kyseenalaistava ihminen on usein luonnonihmiselle uhka ja vähintäänkin ärsytys.
Olin pohtinut näkemistä. Kun näen puun tarvitaan jotain että voin myös tajuta sen. Tarvitaan jotain vielä sen jälkeen kun silmän verkkokalvo on vastaanottanut ja käsitellyt valoimpulssin ja impulssi näkyy aivomme tietyssä osassa aktivoitumisena. Miksi emme ole löytäneet aivoista sitä prosessoijaa joka takaa sen etten vain hölmönä töllistele tyhjyyteen vaan näen värin ja muodon ja jäsennän näkemäni joksikin. Jo lapsena ymmärrämme näkemäämme vaikka asioilla ei ole nimiä. Ymmärrämme itsemme vaikka emme ole vielä saaneet nimeä. Meillä on olemassa olemisen tuntu. Näkökykymme on täysin toimiva ja samoin siihen liittyvä ymmärrys. Ovatko nämä kaksi eri asiaa? Missä on olemisen tuntu? Onko minulla kokemusta olemisen tunnun häviämisestä kun suljen silmäni tai kun nukahdan? En koe nukahtaessani häviäväni, päinvastoin nukahtamiseen vajotessani tunnen tyytyväisyyttä usein kokonaisvaltaista mielihyvää. Vaikka ajatustoiminto sanoo että vajoan tiedottomuuteen, jos katson asiaa lähemmin, sellaista kokemusta minulla ei ole. Asiaa täytyy tarkata hyvin huolellisesti. Juuri sitä kohtaa jolloin ajatustoiminto hidastuu ja laiskistuu ja pysähtyy. En tunne erityisesti mitään varsinkaan että loppuisin olemasta tai olisin tiedoton. Minulla ei kerta kaikkiaan ole kokemusta että olisin ollut tiedoton, tajuton tai olisin ollut jossain mustassa tuntemattomassa. Päinvastoin usein minusta tuntuu erittäin miellyttävältä aamulla ja hieman vastenmieliseltä käynnistää ajatustoiminto. Viivyttelen silmien avaamista ja pitkitän rentouden tuntua. Näyttäisi todellakin siltä että olen olemassa jatkuvasti täysillä, myös nukkuessani vaikka ruumiintoiminnot ovat hitaita. Tietoisuuteni on olemassa koko ajan samalla intensiteetillä. Tietoisuudessa ei ole aikaa. Se on koko ajan samaa. Vain kellon viisari osoittaa muuta kohtaa kun herään, aikaa ei ole kulunut, olen ihan samassa tietoisuuden kohdassa kun silmät sulkiessani. Ainoastaan ruumiintoiminnot, aistit, tuntemukset ja ajatustoiminto kytkeytyvät toimimaan tai ovat pois toiminnasta. Miksi sanon että olin tiedoton nukkuessani? Mistä tiedän että olisin ollut tiedoton? Luulen, että olen ajatustoimintoni ja ajatus sanoo minulle että olin tiedoton koska se itse ei silloin toiminut. Olen olemassa ilman ajatusta. Nukkuminen on elävä todiste siitä. Olen olemassa ilman ruumiini toimintoja. En ole hävinnyt mihinkään, vaikka koko ruumiini on ollut toimimattomana. Oleminen ei ole ruumiin sisällä eikä riippuvainen yhdestä välineestä, ajattelusta. Ei yhdestä aistista, näkökyvystä eikä mistään havaintokyvyistä. Oleminen ei sijaitse päässä. Oleminen voi ilmestyä näkökyvylle havaittavaksi valon kautta eri muotoihin mutta se ei koskaan häviä mihinkään. Minun tulee nähdä tämä. Tiedostaa ja tajuta se, että minulla ei ole kokemusta olemattomuudesta ja sellaista ei ole olemassa. Kuka tai mikä on keksinyt olemattomuuden käsitteen? Kukaan ei ole koskaan kokenut olemattomuutta.
Näkemisen mahdollisuuksia:
Onko tajuisuus siis muutakin kun tavaroiden, ajan ja paikan ymmärtämistä?
Mitä on näkeminen? Mitä ovat kaikki aistit?
Voimmeko nähdä näkemistoiminnon ja jättää näkemättä hetkeksi huoneen ja huonekalut? Voimmeko keskittyä meissä tapahtuvaan näkemistoimintoon? Missä se tapahtuu? Ei aivoissa, sillä sieltä emme ole löytäneet valon prosessoijaa, valon ymmärtäjää. Tapahtuuko näkeminen ulkopuolellamme? Missä kohtaa näemme, metrin vai millimetrin päässä itsestämme vaiko päämme sisällä vai jossain muualla? Näkemisen täytyy tapahtua minussa, mitään välimatkaa ei ole minun ja näkemisen välillä, näkeminen on täysin välitöntä.
Näkemäni asioiden tajuaja sekä minän tuntu ei myöskään häviä vaikka olen ollut “täysin poissa” yön yli tai nukutettuna leikkauksessa. Vaikka olisin ns. palannut kuolleista tai koomasta (käytän tässä tietoisesti vanhaa nimitystä tajuttomuuden tilasta koska en voi enää käyttää sanaa tajuton siinä merkityksessä missä sitä yleensä käytetään), minulla on kokemus itsestäni välittömästi. Olenko siis milloinkaan “täysin poissa”? Onko siis niin että olen täysin tajuinen sekä nukkuessani että “kuollessani”?
Suljen silmäni. Näkymä häviää. Näen vain mustaa. Ymmärrykseni ei kuitenkaan häviä mihinkään. Avaan silmäni, näkymä, muodot, tilan tuntu, kellon viisarit ovat taas siinä. Suljen silmäni, silmien kautta tulevaa valoimpulssia ei ole, mutta tajunta on.
Katson omenaa, suljen silmät ja omenaa ei ole. Voin tuntea omenan silmät kiinni mutta kun päästän irti omenasta sitä ei ole. Silloin kun omenalla ei ollut nimeä, se oli olemassa vain kovana ja vihreänä ja kirpeänä tunteena suussa. Kun tunnetta ei ollut, omenaa ei ollut minulle.
Huomaan että kaikki aistitoiminnot tapahtuvat minussa. Jos en aisti jotain, sitä ei ole. Mitä jää jäljelle kun en aisti mitään? Vain tietoisuus, tajuisuus.
Näkeminen ja kuuleminen ja kaikki aistiminen tapahtuu minussa, aistiminen on minua. Se mitä näen on ymmärryksessä joka sallii minun nähdä ja ymmärtää näkemäni. Tämä ymmärrys on näkeminen. Ei ole erillistä nähtyä maailmaa tai näkymää, on ainoastaan se ymmärrys joka näkee. Muodot ja aistitut asiat tapahtuvat minussa. Oivaltaessani tämän koko maailma ja maisema putoaa sisäänpäin minuun, ei ole mitään mikä olisi ulkopuolellani. Olen koko ajan kaikki mitä minussa ja näkemässäni tapahtuu. Tämän tajuaminen saattaa juuri ennen tajuamishetkeä tuntua pelottavalta. Jos kaikki on minua, olen täysin yksin! Keitään muita ei ole olemassa! Olen kahlittu itseni sisälle! Maailmaa ei ole! Ajattelutoiminto toimii tällöin täydellä teholla, kuin luupissa, koska jos näkemisen ymmärtää, näkökyky ei ole enää sitä mitä se on ollut. Todellinen näkeminen alkaa ja illuusion näkeminen päättyy. Maailma ulkopuolella loppuu, objektin näkeminen loppuu ja erillisen minän ja sen eri osien, persoonan tunne muuttuu. Ajattelutoiminto yrittää kaikin keinoin säilyttää tunteen itsestä ulkopuolisena olentona. Psyyke ei kestä ajatusta totaalisesta yksinäisyydestä. Tuhoutumisen tunne saattaa olla erittäin voimakas. Siksi ihmisen on täytynyt pohdiskella itseään syvällisesti pitkään. Ajatustoiminnon täytyy luottaa siihen että se uskaltaa heittäytyä tyhjään. Tyhjään astumista ja siihen liittyvää pelkoa voisi kuvailla samanlaiseksi kuin hulluksi tulemisen pelko koska koko tunnettu maailma ei enää päde. Tai syvimmät pelkomme avaruudesta tuleviin tuntemattomiin voimiin tai saatanallisiin tiloihin. Kaikki mahdollinen mitä ajatustoiminto voi tuottaa pyrkii estämään sen oman maailman tuhoutumista.
Minut on opetettu vain yhdenlaiseen näkemiseen. Minä olen tässä ja maailma on tuolla. Kuitenkin jos katson mikroskoopin läpi maailmaa näen, että selviä rajoja ei ole. Kaikki kaiken lisäksi liikkuu. Ajatustoimintoni on adaptoitunut näkemään vain liikkumattomia ja nimettyjä muotoja jotka ovat erillään toisistaan. Tämä on tärkeää arjesta selviytymisen kannalta. Ihminen opiskellessaan tiettyä välinettä joka liittyy kommunikaatioon ja selviytymiseen unohti realistisen todellisuutensa ja erehtyi olemaan tuo väline, keho ja mieli. Heti kun lapsi avaa silmänsä alkaa oppimisprosessi joka tähtää siihen että hän oppii erottamaan itsensä muista (Kalle, äiti tässä), lukemaan ja kirjoittamaan, mittaamaan ja laskemaan. Se, mikä mahdollistaa kaikki nämä toiminnot unohtuu tyystin. Ihminen ei muista miksi hän hylkäsi itsensä ja unohti mitä on.
Bergen 4.4.2014
Alla ensimäisiä havaintoja/piirustuksia näkemisestä
Over the past [sixty] years a truly contemporary and Western way of 'seeing into one's Nature' or 'Enlightenment' has been developing. Though in essence the same as Zen, Sufism, and other spiritual disciplines, this way proceeds in an unusually down-to-earth fashion. It claims that modern man is more likely to see Who he really is in a minute of active experimentation than in years of reading, lecture-attending, thinking, ritual observances, and passive meditation of the traditional sort. Instead of these, it uses a variety of simple, non-verbal, fact-finding tests, all of them asking: how do I look to myself? They direct my attention to my blind spot - to the space I occupy, to what's given right here at the Centre of my universe, to what it's like being 1st-person singular, present tense. (From The Headless Way, a leaflet by Douglas Harding.)
In ‘Dream Argument’, Descartes reminds us that waking up from a dream can itself be part of a dream. No matter how awake we feel, we may still be asleep and in the grip of a dream. There is no possible way of getting ‘outside’ of our minds to determine in what state we actually are; inescapably we remain imprisoned in our minds. (a comment from Paula Marvelly).