Bach Die Kunst der Fuge December 2024

BACH DIE KUNST DER FUGE
Helsinki Music Hall, New Year’s 2024 concert Helsinki Baroque Orchestra
Organ : Aapo Häkkinen
Concept/Choreography/ lights
Costumes: Kristiina Helin, Jani Sunnarborg, Ilkka Salakari
Dance: Jorma Uotinen, Jani Sunnarborg

Jorma Uotinen/Photo Venla Sandgren Jani Sunnarborg/Photo Merja Ehnroos

Ajatus: Musiikkitalon Uudenvuoden konsertti ilman orkesteria. Näyttämön tyhjyyttä säestäisi vain yksi yksinäinen neljän miljoonan euron instrumentti, kymmenen sormea ja ehkä yksi jalka, sekin piilossa.

Minulle tämä tarkoitti ainutlaatuista mahdollisuutta, sillä viimeiset kolmekymmentä vuotta olen työnnellyt laulajia milloin mistäkin orkesterin väliin, si- vuun ja eteen. Tilaa esiintymiselle on ollut kullekin 30 cm x 30 cm ja silloinkin on saattanut saada viulun nupista päähän.

Mutta siis Bach ja fuugat.

Oli pelottavaa tarttua sävellykseen näyttämöllisesti. Teosta voi tutkia koko- naisen elämän ajan, teoreettisesti, filosofisesti ja taiteellisesti. Useat ovat näin tehneetkin, itsekin olisin, jos olisin saanut. Silti. Bachkin oli ihminen; söi, joi ja nai. Se antoi rohkeutta.

Ranskankielinen sana fugue tulee latinankielisestä sanasta fuga ja tarkoittaa pa- kenemista. Voisikin ajatella, että musiikillinen teema ikään kuin pakenee tunte- mattomaan ja sitten taas ilmestyy, kun aika on sille otollinen. Psykologiassa fuuga on tila, jossa henkilö menettää tietoisuuden identiteetistään. Tämä dissosiatii- visen muistinmenetyksen alatyyppi sisältää usein jonkinlaisen odottamattoman matkan. Ihmiset, jotka kokevat dissosiatiivisen fuugan, voivat yhtäkkiä löytää itsensä paikasta, kuten rannalta tai työpaikalta, ilman muistikuvaa sinne matkus- tamisesta. Fuugaa kuvataankin hämmentyneen vaeltamisen tilana. Vaeltaminen voi kuitenkin olla myös yksinkertaisesti kävelemistä vailla päämäärää ja sinänsä erittäin luova tila. Musiikissa fuuga on yksiselitteisesti monimutkaisin moni- ääninen musiikillinen muoto.

Tietyissä fuugissa koen, että säveltäjän vapaa leikki, toisin sanoen improvi- saatio on niin ilmiselvää, että kyse ei todellakaan ole hengellisestä eikä varsin- kaan uskonnollisesta musiikista, ellei nimenomaan leikkiä lasketa jumalalliseksi ja näin ollen henkiseksi. Fuugilla surffailu on kuin psykedeelistä free jazzia par- haimmillaan tai tiukkaa sudokua. Bach kuitenkin ylitti minun, tavallisen ihmisen, käsityskykyni ja viimeinen fuuga numero 11 jäi aukeamatta ja hyvä niin; tunnus- tan pienuuteni suhteessa tähän musiikin savanttiin.

Pilvet, aurinko ja avaruus, vesi kehon sisällä ja sen ulkopuolella. Tällaisena tuo teoksen iso kaari minulle avautui. En halunnut ottaa neljää tanssijaa ja neljää väriä, laskea askelia matemaattisesti. Vaikka teoksen tarkoitus on myös opettaa, se ei ole koreografian tarkoitus. Haluan sen sanoa, sillä muuten ei olisi kovin perusteltua istua Musiikkitalossa tunti vesihöyryssä, ennemmin voisi mennä vaikka saunaan.

Moni kokee asiat toisella tavalla, ja silloin voikin vain hengittää höyryä ja avata korvia, antautua sisäisen pilvensä vietäväksi. Niin, tai voi katsella tanssia sumun läpi, kuten Bach katseli maailmaa elämänsä loppupuolella kunnes sokeutui lopullisesti.

Kristiina Helin

Jorma Uotinen/ Jani Surnnarborg. Photo: Venla Sandgren

Runoja surusta, rakkaudesta ja kuolemasta

Mestari puhuu meille teoksessaan niin selvin sanoin, että aivan hyvin voimme sanoa näitä fuugia runoiksi. Rytmin ja erityyppisten ydinkuvioitten yhdistelmät antavat jokaiselle osalle yksilöllisen luonteen. Jotakin fuugaa saattaa siten kokonaan leimata pieni kolmen sävelen huokaus-motiivi. Sama kuvio voi jossakin toisessa fuugassa kiertää suljettua kehää niin, että fuuga saa melkein aggressiivisen leiman. Ylpeys ja taipumaton uhma puhuvat meille terävästi pro- filoiduin pisteellisin rytmein. Tuska syöpyy lävitse kromaattisissa sävelkuluissa. Mukana on retorisena kuviona myös hiljaisuus: kenraalitauot. Kaiken tämän keskellä näemme usein valon – ne fuugat, joissa teema saa rytmiltään pehmeästi keinuvan hahmon. Niissä on lämpöä, hiljaista iloa, rakkautta. Ja läpi kaikkien runojen kulkee erilaisiin hahmoihin puettuna pääteema luoden järjestystä, liit- täen kokonaisuuden yhteen: se on turvallinen yhteys moninaisuudessa. Kaiken yllä on kuoleman läheisyys.

Enzio Forsblom (1982)

Jorma Uotinen/ photo Venla Sandgren Jorma Uotinen/ photo Merja Ehnroos

Jorma Uotinen/ Photo Venla Sandgren

Jani Sunnarborg/ Photo Venla Sandgren